Sisältö » Artikkelit

MATTI KANKAANNIEMI: Sanan arvovalta ei kaadu epätarkkuuksiin, osat 1 ja 2

Monien protestanttisten kirkkokuntien ja herätysliikkeiden uskontunnustuksessa mainitaan usko Raamatun virheettömyyteen. Lähtökohtana on filosofinen olettamus, jonka mukaan Raamattu on Jumalan sanaa, ja koska Jumala ei voi valehdella, ei myöskään Raamattu voi sisältää virheitä.

Samaan aikaan läntisissä yhteiskunnissa Raamatun luonne jumalallisena kirjakokoelmana on valistuksen ajan jälkeen usein kiistetty ja sen on väitetty olevan monelta osin ristiriitainen ja kuvitteellinen teos. Kuten vastakkainasetteluissa usein käy, myös raamattukäsityksiä koskevassa taistelussa on syntynyt varsin vahvoja kannanottoja.

Nykyisin käsitteellä Raamatun virheettömyys viitataan tavallisesti Chicagossa vuonna 1978 laadittuun Raamatun virheettömyysjulistukseen (Chicago Statement of Biblical Inerrancy), jossa on pyritty yksityiskohtaisesti määrittelemään, mitä virheettömyydellä tarkoitetaan. Julistuksen mukaan Raamattu on kaikessa opetuksessaan täydellisen virheetön – olipa kyse luomistekoja, maailmanhistorian tapahtumia tai Raamatun kirjojen omaa alkuperää koskevista väitteistä.

Sanoman välitysprosessi kaventaa sisältöä
Kaikki Raamattua Jumalan sanana pitävät kristityt eivät ole yhtyneet Chicagon julistukseen vaan ovat pitäneet sitä joiltakin osin hieman arveluttavana. Nämä kristityt katsovat, että keskeisintä Raamatussa on sen pelastushistoriallinen sanoma ja että yksityiskohdat ovat paitsi toissijaisia, niin ajoittain jopa virheellisiä.

Mutta onko Raamatussa virheitä? Kuten kaikessa uskontoon liittyvässä keskustelussa, on tässäkin yhteydessä tärkeää määritellä käsitteet. Seuraavassa käydään läpi joitakin ”virheiden lajityyppejä” ja samalla arvioidaan niiden esiintymiseen ja tulkintaan sisältyviä haasteita.

Ensiksi on todettava, että tiettyä epätarkkuutta Raamatun ilmoitukseen tuovat jo pelkät käännös- ja kopiointiprosessit, joiden seurauksena esimerkiksi Jeesuksen opetukset poikkeavat hieman alkuperäisistä. Koska Jeesus opetti arameaksi, jouduttiin opetukset jo alkuvaiheessa kääntämään kreikaksi. Esimerkiksi Jeesuksen ilmaus ”suola menettää makunsa”1 on käännetty kreikankieliseen tekstiin muodossa ”suola tulee hulluksi”. Arameankielessä samalla verbillä on molemmat merkitykset eli ”menettää makunsa” ja ”tulla hulluksi tai tyhmäksi”. Kreikassa täytyi valita vain toinen merkitys, jolloin alkuperäisestä ilmauksesta katosi tietty vivahde. Samoin on käynyt suomenkielisessä käännöksessä. Galilealaisten korvissa kumpikin merkitys oli mielekäs, koska suola rinnastettiin viisauteen.

Joissakin kohdissa alkuperäinen tekstimuoto on hämärtynyt käsikirjoitusten kopioinnissa tapahtuneiden muutosten vuoksi. Ei esimerkiksi tiedetä, sanoiko Jeesus, ettei tietty riivaajalaji lähde kuin ”rukouksella” vai ”rukouksella ja paastolla”.2 Molempien lukutapojen tueksi voidaan esittää hyviä käsikirjoituksia. Jumala ei siis ole katsonut tarpeelliseksi varjella ilmoitustaan ”kirjaimellisesti”.

Luukas vastaan Josefus
Samalla, kun arkeologinen tutkimus on vahvistanut monia Raamatussa kuvattuja seikkoja, on kristittyjen pyhässä kirjakokoelmassa joitakin muun historiankirjoituksen kanssa ristiriitaisia tietoja.

Yksi kuuluisimmista liittyy Apostolien teoissa mainittuun, Gamalielin 30-luvun alussa pitämään puheeseen, jossa hän puhuu Teudaksen kapinaliikkeestä.3 Juutalaisen historioitsijan Josefuksen mukaan kapina syttyi kuitenkin vasta 40-luvulla. Chicagon julistukseen sitoutuneen lukijan täytyy automaattisesti päätellä, että Josefus on väärässä tai että kyse on jostakin toisesta Teudaksesta. Monien mielestä Luukas kuitenkin erehtyi tässä yksityiskohdassa muokatessaan Gamalielin puhetta Apostolien tekoihin.

Hieman erityyppinen Raamatun ja ulkopuolisten lähteiden välinen ristiriita nousee esille Juudaan kirjeessä, jossa puhutaan Henokin ennustuksesta, jonka kirjeen kirjoittaja toistaa.4 Suurin osa raamatuntutkijoista ei kuitenkaan usko, että ennen vedenpaisumusta elänyt Henok todella sanoi nämä sanat. Kirjeen kirjoittaja lainaa Henokin kirjana tunnettua apokryfistä teosta, jolla ei ole mitään tekemistä historiallisen Henokin kanssa. Chicagon julistukseen nojautuva lukija joutuu kuitenkin toteamaan, että kirjoittaja ei ole voinut olla väärässä ja historiallisen Henokin on todella täytynyt lausua kyseinen ennustus.

Täydellinen harmonisointi hankalaa
Oman erityisalueensa Raamatun virheellisyyttä ja virheettömyyttä pohdittaessa muodostavat Raamatun sisäiset ristiriidat. Lähinnä niitä nousee esille eri evankeliumien kertomuksia vertailtaessa.

Esimerkiksi Jeesuksen tyhjän haudan löytävien naisten lukumäärä ja henkilöllisyys vaihtelevat eri evankeliumeissa.5 Jerikon vierailun yhteydessä Jeesus paransi Markuksen mukaan sokean Bartimeuksen, kun taas Matteus kertoo kahdesta parannetusta sokeasta.6 Myös Jeesuksen lapsuuskertomusten yhdistäminen on yksityiskohtien osalta haastava tehtävä.7

Ristiriita kahden samaa tapahtumaa kuvaavan kertomuksen yksityiskohdissa on Chicagon julistuksen määritelmän mukaan virhe. Tiukkaan virheettömyysoppiin sitoutuneet Raamatun tutkijat ovatkin pyrkineet harmonisoimaan näitä kertomuksia, mutta lopputulokset eivät ole aina kovin vakuuttavia.

Kirjoittajat aikakautensa lapsia luonnontieteissä
Oman ”virhetyyppinsä” muodostavat joissakin Raamatun kirjoittajien opetuksissa ilmenevät ilmeisen virheelliset aikalaiskäsitykset. Tällainen on nähtävissä esimerkiksi Paavalin miesten pitkiä hiuksia koskevassa kommentissa, vaikka itse opetettava asia onkin sopusoinnussa sekä järjen että muun Raamatun opetuksen kanssa.

Ensimmäisessä kirjeessä korinttilaisille Paavali väittää ”luonnon opettavan, että pitkät hiukset ovat miehellä häpeäksi”.8 Tässä apostoli ilmeisesti viittaa antiikin aikana muun muassa Hippokrateen vaalimaan käsitykseen, jonka mukaan naisen pitkät hiukset kapillaari-ilmiön avulla vetivät siemennesteen miehen päästä sukuelinten kautta naisen päähän. Pitkät hiuksen miehillä ehkäisivät siis hedelmöitymisen ja olivat näin luonnon vastaiset. Nykyinen käsitys hedelmöitymisestä poikkeaa tästä.

Paavalin varsinainen opetus, joka koski moraalisen käyttäytymisen merkitystä ja kielsi homoseksuaalisuutta heijastelevan pukeutumisen tai hiusmuodin luonnon vastaisena, ei silti ole virheellinen, vaikka kirjoittajan luonnontieteelliset näkemykset olisivatkin vanhentuneita. Raamattuhan on kirja ihmisen suhteesta Jumalaan ja toisiin ihmisiin eikä fysiologian tai anatomian opas.

Vielä enemmän Raamatun luonne on syytä pitää mielessään tiettyjen Raamatun sisältämien tyylilajien suhteen. Runoudessa ja sananlaskuissa, joita Raamatussa on runsaasti, käytetään säännöllisesti liioittelevia ja mytologisia ilmauksia. Vertausten sanoma ei riipu siitä, onko kuvattu tapahtuma todella sattunut vai ei. Inhimillisessä kielenkäytössä eri tyylilajeilta edellytetään erilaista tarkkuutta.

Rosoinen kirjakokoelma
Raamatussa on siis yksityiskohtia, jotka täyttävät Chicagon julistuksen määrittelemät virheen kriteerit. Mitä asiasta tulisi ajatella?

Raamatun sisältämä historiakuvaus on osoittautunut varsin luotettavaksi niiltä osin kuin historiaa pystytään tarkistamaan muista lähteistä. Myös ristiriidat esimerkiksi evankeliumien kertomuksissa ovat lopulta varsin vähäisiä ja niihin takertumista pidetään maalaisjärjen valaisemassa ilmapiirissä saivarteluna.

Ihmisten normaalissa kanssakäymisessä tapahtumakuvauksilta ei oleteta ehdotonta tarkkuutta, jotta niitä voidaan pitää totena. Valehtelun ja ehdottoman tarkkuuden välillä on muitakin vaihtoehtoja. Voidaan esimerkiksi hyvin syin todeta, että Jeesuksen tyhjän haudan löysi Maria Magdaleena ystävättärineen, vaikka ystävätärjoukon kokoonpanoa ja lukumäärää ei yksityiskohtaisesti saataisikaan selville.

Raamatun arvo Jumalan ilmoituksena ei ole juonnettavissa salaisista totuuksista, kätketyistä numerokoodeista tai luonnontieteellisistä neronleimauksista. Jumalan sanan arvovalta ei kaadu myöskään edellä kuvattuihin virheisiin tai epätarkkuuksiin. Jostakin syystä Jumala on päättänyt ilmoittaa itsensä särmikkään, ajoittain epätarkan ja haasteellisen kirjakokoelman kautta. Kristityn tehtävä on lukea ja tulkita sitä sellaisena kuin se on kirjoitettu.

Matti Kankaanniemi

Viitteet:
1) Matt. 5:13.  2) Matt. 17:21; Mark. 9:29.  3) Ap.t. 5:36.  4) Juud. 1:14–15.  5) Matt. 28:1; Mark. 16:1; Luuk. 24:10; Joh. 20:1.  6) Matt. 20:29-34; Mark. 10:46–52.  7) Matt. 1.–2.; Luuk. 1.–2.  8) 1. Kor. 11:14.


kommentti
Virheettömyysintoilu voi olla karhunpalvelus ymmärtämiselle

Onko sokea usko hyve? Väite, jonka mukaan ”virhe” on aina lukijan turmeltuneessa mielessä eikä Raamatun tekstissä, on näennäisen hurskas mutta itse asiassa kristinuskon perusolemuksen kannalta kyseenalainen.

Ensimmäisessä käskyssä Jahve käskee israelilaisia palvelemaan vain häntä, koska hän on osoittanut voimansa kukistamalla Egyptin lukuisat jumalat (2. Moos. 20:2–6). Käsky ei ollut kehotus sokeaan uskoon vaan itsestään ja ylivertaisuudestaan todisteita antaneen Luojan kehotus järkevän johtopäätöksen tekemiseen. Sama Jahve herätti Jeesuksen kuolleista jättäen siitä sirpaleiset mutta vakuuttavat todisteet.

Näitä todisteita on yritetty viimeisen kahden vuosisadan ajan runnoa monenlaisiin vaihtoehtoteorioihin, jotka toinen toisensa jälkeen ovat epäonnistuneet.
Jos kriittinen tarkastelu ja järjen ääni hylätään, niin millä perusteella voidaan väittää, että Jumala on ilmaissut itsensä Raamatussa eikä Koraanissa?

+ Virheettömyysajattelua on puolustettu väittämällä, että jos yksikin virhe myönnetään, johtaa se lopulta koko Raamatun kyseenalaistamiseen. Käytännössä virheettömyyden ylikorostaminen saattaa kuitenkin jopa hämärtää ja haitata raamatunkirjoittajan varsinaisen sanoman löytämistä. Vaarana on nimittäin se, että raamatuntulkitsija alkaa sisällyttää nykytietämyksen valossa virheelliseksi katsomaansa tekstikohtaan alkutekstille vieraita merkityksiä, jotta saisi sen ”salonkikelpoisemmaksi”.
(MK)

--


Raamatun arvovalta perustuu Kristukseen


Maailmankuvan rakentaminen tuhansia vuosia vanhan kirjakokoelman varaan on uutuus-ajattelua tihkuvassa kulttuurissa shokeeraava ajatus. Silti myös nykyihminen voi aidosti pitää Raamattua auktoriteettinaan.

Helluntaiseurakunnan uskon pääkohdat -julkilausumassa todetaan, että ”Pyhä Raamattu on Pyhän Hengen innoituksesta syntynyt Jumalan sana ja oppimme ainoa perusta.”

Lauselma heijastelee uskonpuhdistuksen aikaisia kiistoja. Paavien, piispojen, pyhimysten ja kirkkoisien monesti poliittisten ja taloudellisten päämäärien viitoittamat lauselmat kristinopin sisällöstä olivat lipuneet aina vain kauemmaksi Uuden testamentin kuvaamasta uskosta. Katolisen kirkon ylettömään auktoriteettien määrään haluttiin selvyyttä palaamalla alkuperäiseen eli Raamatun esittelemään kristinuskoon.

Protestantismille tyypillistä Raamatun auktoriteettiaseman korostamista on sittemmin kritisoitu myös reformaatiosta alkunsa saaneiden yhteisöjen omassa piirissä. Liberaalimman siiven edustajat ovat väittäneet Raamatun olevan pääpiirteissään vain kuvitteellinen kokoelma legendoja ja uskonnollisia mietiskelyjä. Toiset taas nimellisesti tunnustavat Raamatun auktoriteetin, mutta korvaavat sen käytännössä Hengen ääneksi nimittämillään erikoisilla tulkinnoilla.

Kunnioitus kirjoittajaa kohtaan
Mihin Raamatun auktoriteettiasema sitten perustuu? Nykykristitty suhtautuu helposti Raamattuun ikään kuin se olisi ollut aina erottamaton osa kristinuskoa. Kuitenkin vaikkapa 40-luvun Antiokiassa elänyt kristitty ei todennäköisesti osannut lukea eikä ollut koskaan kuullut luettavan yhtä ainoata Uuden testamentin kirjaa. Hänelle auktoriteetin muodostivat apostolien ja näiden kouluttamien seurakuntaopettajien opetukset Jeesuksesta. Vanhaa testamenttia luettiin jumalanpalveluksissa, mutta sitä tulkittiin vahvasti Jeesuksen elämän, kuoleman ja ylösnousemuksen valossa. Uuden testamentin kirjat kohosivat tästä opetus- ja oppikokonaisuudesta, jota apostolit välittivät kristillisille yhteisöille Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen.

Vanhoista kristillisistä teksteistä käy ilmi, että alkuseurakunnassa kirjoitusten auktoriteetti perustui kirjan tai kirjeen kirjoittajan henkilöön sekä ennen kaikkea uskoon Jeesukseen Kristukseen. Evankeliumeissa Jeesus kertoi kuolevansa ihmisten syntien puolesta ja Jumalan herättävän hänet kuolleista.1 Asettaessaan ehtoollisen oman kuolemansa muistoateriaksi Jeesus ikään kuin varmisti, ettei kuoleman merkitys jää epäselväksi opetuslapsille.2 Vaikka nämä eivät siinä hetkessä pystyneet ymmärtämään Jeesuksen sovitusteologiaa, ehtoollisriitin he kuitenkin muistaisivat ja osaisivat siitä juontaa Golgatan tapahtumien syvemmän merkityksen.

Jeesuksen opetuslasten kannalta katsottuna ”yllättävä” ylösnousemus vahvisti maailmankaikkeuden Luojan olevan Jeesuksen lausumien sanojen takana. Tämän tapahtumakulun merkityksen apostolit kiteyttivät lyhyeen uskontunnustukseen ilmeisesti hyvin pian helluntain tapahtumien jälkeen. Kyseinen tunnustus tunnetaan ensimmäisestä Korinttilaiskirjeestä (15:1–7), jossa Paavali palauttaa sen korinttilaisten mieliin ja kertoo opettaneensa sen näille ennen kaikkea muuta:
”…että Kristus kuoli meidän syntiemme puolesta Kirjoitusten mukaan, ja että hänet haudattiin, ja että hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä Kirjoitusten mukaan, ja että hän näyttäytyi Keefaalle, sitten niille kahdelletoista.”

Pari virkettä myöhemmin Paavali toteaa kaikkien kristittyjen opettaneen tuohon aikaan näin.3 Voidaankin hyvällä syyllä todeta, että koko Uusi testamentti rakentuu tämän tunnustuksen ympärille.


Ainutlaatuinen pelastussanoma
Paavalin muistiinmerkitsemä lyhyt tunnustus avaa hyvin koko Raamatun auktoriteetin perustaa. Ensiksikin tunnustuksessa kerrotaan, että Kristus kuoli ihmisten syntien puolesta. Koska nimenomaan Raamattu sisältää tämän pelastushistorian kuvauksen, on se ainutlaatuinen kirja kaikkien maailman teosten joukossa. Mikään muu kirja ei sisällä tätä totuutta, ellei se sitten ole Raamatusta sitä juontanut. Todisteeksi tai vahvistukseksi Jeesuksen kuoleman sovittavalle merkitykselle tarjotaan hänen ylösnousemustaan.

Toiseksi, koska Jeesus kuolee syntien tähden, on loogista olettaa, että on olemassa syntejä ja toisaalta tapa elää ilman syntiä. Oikean elämäntavan määrittelemiseksi tarvitaan Kristuksen itsensä opetusta siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Luotettavin lähde Jeesuksen opetuksen kuulemiseksi ovat Uuden testamentin evankeliumit. Tämä ei tarkoita, että evankeliumeissa opetettava etiikka olisi poikkeuksellista verrattuna muihin uskonnollisiin tai filosofisiin kirjoituksiin. Eihän esimerkiksi Siddharta Gautaman eli Buddhan väitetysti opettamissa eettisissä periaatteissa ole huomattavissa määrin eroa Jeesuksen opettamiin. Ydinasia on se, että Jeesus opetti ”niin kuin se, jolla valta on” eli maailmankaikkeuden Luojan auktoriteetilla.4

Kolmanneksi, alkuseurakunnan uskontunnustuksessa tulee hyvin esille myös Vanhan testamentin merkitys katkelmassa käytettävän ”Kirjoitusten mukaan”-ilmaisun kautta. Vanha testamentti loi käsitteellisen pohjan Jeesuksen opetukselle Jumalasta, Jumalan valtakunnasta ja hänestä itsestään. Jeesuksessa huipentui vuosituhansien tapahtumaketju, josta nämä kirjoitukset kertoivat. On kuvaavaa, miten Jeesus kotikaupunkinsa synagogassa määrittelee identiteettinsä nimenomaan lukemalla Jesajan kirjaa eli tukeutumalla Vanhan testamentin kirjoituksiin.5  

Samalla tunnustus antaa mallin Vanhan testamentin lukemisesta Jeesuksesta käsin. Vaikka koko Raamattu luetaan Jumalan sanaksi, ovat Vanhan testamentin opetukset käytännössä toissijaisia Uuteen testamenttiin verrattuna. Näin ollen selvästi opettavat tekstit vaikkapa Mooseksen kirjoissa eivät sellaisenaan velvoita kristittyä.

Auktoriteetti annetaan aina tulkinnalle
Raamatun auktoriteetin perusta on siis Kristus. Se, millaisena eri raamatunkohdille annettava arvovalta käytännössä ilmenee, vaihtelee kuitenkin suuresti muun muassa tekstijakson luonteen vuoksi.

Raamatun tekstit voidaan karkeasti jakaa opettavaan, kuvaavaan ja samaistuttavaan ainekseen. Opettavat tekstit, kuten Vuorisaarna,6 ohjaavat suoraan kristityn toimintaa ja ne on usein varsin helppo tunnistaa. Niiden pohjalta kristityn tulisi ohjata elämäänsä.

Kuvaavat tekstit kertovat, mitä on tapahtunut eikä niillä ole suoraa opettavaa tehtävää. Kun Lootin kerrotaan tarjonneen tyttäriään sodomalaisen huligaanijoukon raiskattavaksi,7 ei kyseessä ole ”Raamatun opetus”, vaan kuvaus siitä, mihin häilyvän Lootin epätoivoiset ratkaisut johtivat.
Samaistuttavia tekstejä ovat esimerkiksi psalmit ja niiden kaltaiset rukoukset tai puheet Jumalalle, kuvaukset elämäntilanteista ja tunteista sekä oivaltavat sananlaskut. Nämä ovat myös omalla tavallaan kuvaavaa ainesta, mutta niihin sisältyy runollisuuden myötä ehkä vahvempi tunteellinen osa-alue. Lukija asettuu tuntojaan purkavan kirjoittajan asemaan.

Tekstityypin lisäksi Raamatun auktoriteetin käytännön ilmenemiseen vaikuttaa keskeisesti lukijan mielessä tapahtuva tulkintaprosessi.

Väite ”Raamattu on ainoa auktoriteettimme” kuulostaa hurskaalta, mutta siinä piilee omat vaaransa. Jokainen raamatunlukija nimittäin tulkitsee lukemaansa –  yleensä huomaamattaan – ja tulkintaamme vaikuttavat monet tekijät, kuten kokemukset, ympäröivän yhteisön näkemykset, tiedostamattomat toiveet ja pelot sekä myös enemmän tai vähemmän terve järki. Jos näitä vaikutteita ei tunnusteta, saatetaan oma virheellinen tulkinta nostaa väärällä tavalla jumalallisen totuuden asemaan. Tämä on tärkeää huomata esimerkiksi silloin, kun kiistellään jostakin tietystä opillisesta käsityksestä. Molemmat osapuolet voivat kunnioittaa Raamattua Jumalan sanana mutta tulkita sitä eri lailla.

Ainoa elämän sanojen lähde
Raamatun asema kristittyjen pyhänä kirjana ja auktoriteettina ei perustu vain kirkon päätökseen pitää sitä sellaisena. Jumalan ilmoitus itsestään nivoutuu historian tapahtumiin ja niiden tulkintaan, jotka nimenomaan Raamattu nykyihmiselle välittää.

Hieman Pietarin sanoja8 muokaten voidaan kysyä ”minkä muun kirjan luo menisimme, vain Raamatussa on elämän sanat”.

Yhteys Luojaan, syntien anteeksianto ja Jeesuksen seuraamisen sisältö löytyvät tämän vanhan ja silti aina ajankohtaisen kirjan sivuilta.


Viitteet:
1) Mark. 8:31; 9:31; 10:32–34, 45.  2) 1. Kor. 11:23.  3) 1. Kor. 15:11.  4) Matt. 7:29.  5) Luuk. 4:16–21.  6) Matt. 5:1–7:29.  7) 1. Moos. 19:8.  8) Joh. 6:68.


Matti Kankaanniemi

Kirjoittaja toimii Vammalan helluntaiseurakunnan pastorina ja Iso Kirja -opiston tuntiopettajana.


Pyhä Henki tekee Sanan merkitykselliseksi

Jotta ihminen voi pitää Raamattua elämäänsä ohjaavana auktoriteettina, täytyy hänen vakuuttua sen sanoman mielekkyydestä. Tämä puolestaan edellyttää Pyhän Hengen vaikuttamaa uskoa kristinuskon perusteisiin eli Jeesuksen jumaluuteen ja hänen yliluonnolliseen toimintaansa ihmisten elämässä. Ilman tällaista uskoa on hyvin vaikea ymmärtää Raamatun tekstiä niin, että se johtaisi oikeaan elämäntapaan.

Esimerkiksi Jaakobin kirjeen kehotus sairastavalle kutsua luokseen vanhimmat ja pyytää heiltä voitelu öljyllä (Jaak. 5:14) on tekstinä yhtä selvä niin ateistille kuin kristityllekin. Kristityn usko ja kokemukset Jumalan parantavasta toiminnasta öljyllä voitelemisen yhteydessä motivoivat häntä tekemään Jaakobin ohjeen mukaisesti, kun taas ateistinen maailmankatsomus vääjäämättä jättää kohdan vain esimerkiksi muinaisesta taikauskosta.

Hiukan samalla tavoin kuka tahansa voi huolellisen tutkimuksen avulla havaita, että Uudessa testamentissa sekä opetetaan että pidetään käytäntönä niin sanottua uskovien kastetta. Kuitenkin omakohtainen evankeliumin sanoman ja kasteen vastaanottaminen edellyttää sanoman merkitykselliseksi muuttumista, minkä aikaansaa Pyhä Henki.

Pyhä Henki voi myös henkilökohtaisessa hartauselämässä nostaa jonkin tietyn tekstin, tapahtuman tai kertomuksen mieleen ja ikään kuin puhua sen avulla. Tällöin ei kyseessä välttämättä ole kirjoittajan alkuperäinen tarkoitus eikä tulkinnasta ole tarkoitus tehdä laajemmin sovellettavaa oppia tai käsitystä. Ihmisen tiettyyn elämäntilanteeseen Jumala voi kuitenkin näinkin puhua. Samoin Pyhä Henki voi ohjata yksilön tai seurakunnan jonkin tietyn tekstin ääreen lukemaan, tutkimaan ja oppimaan siitä Jumalan tahtoa.

Pyhän Hengen osuutta Raamatun ymmärtämisessä ja sen auktoriteetin muodostumisessa ei sovi väheksyä mutta ei myöskään käyttää kummallisten ja tekstille vieraiden tulkintojen perustelemiseen. Hänen roolinsa on monimuotoinen ja tyhjentävää selvitystä aiheesta pystytään tuskin koskaan antamaan.
(MK)