Sisältö » Artikkelit

Lähetys vai rahalähetys? (18.11.09)

Lähetystyön rahoittaminen on tuonut suuria siunauksia Jumalan valtakunnalle. Se on kuitenkin tuottanut Kristuksen ruumiiseen myös paljon tuskaa, pettymyksiä ja taloudellisia väärinkäytöksiä, joista löytyy esimerkkejä niin Raamatusta kuin nykypäivän lehdistäkin. Kuinka lähetystyötä tulisi rahoittaa?


Lausanne-liikkeen julkaisussa (Lausanne Occasional Paper No. 56) on esitetty kaksi rahoitusmallia: ylhäältä alas suuntautuva ”valumismalli” eli vertikaalinen malli ja molemminpuolisen sitoutumisen horisontaalinen malli.

Vertikaalimallissa varat ”valuvat” lahjoittajilta vastaanottajajärjestöille tai kirkoille. Lahjoittajasta tulee varojen ”lähde” ja vastaanottajasta niiden ”käyttäjä”. Vastaanottaja on tilivelvollinen – lahjoittajan sääntöjen pohjalta.
Valumismalli toimii yksisuuntaisesti eikä ole pitemmän päälle kestävällä pohjalla. Vaikka se tuottaakin jonkinlaisia tuloksia ja voimaantumista, se samalla luo riippuvuutta. Auttamisen asenne pysähtyy vastaanottajaan eikä malli synnytä uutta antajaa.

Taloudenhoito on omistamista tärkeämpää
Horisontaalisessa mallissa osapuolet ovat riippuvaisia toisistaan. Molemmat ovat sekä antajia että vastaanottajia ja ymmärtävät antamisen ja vastaanottamisen vastavuoroisuuden. Molemmat ovat tilivelvollisia – ja ensisijaisesti Jumalalle.

Tuloksena on molemminpuolinen ilo yhteistyöstä. Terve antamisen ja vastaanottamisen malli siirtyy eteenpäin. Lähetystyö jatkuu kolmansiin maihin.
Vaikka länsimaissa arvostetaan omistamista, Raamattu puhuu sen sijaan paljon taloudenhoidosta. Koska Jumala omistaa kaiken, hänen mallinsa on talouden hoitaminen. Kypsän taloudenhoitajan motto on: ”Autuaampi on antaa kuin ottaa.”

Antamisessa ja vastaanottamisessa keskinäinen suhde on äärimmäisen tärkeä. Raamatun mukaan Kristuksen ruumiin jäsenten tulee sitoutua yhteyteen. Jos yksi jäsen kärsii, niin kaikki kärsivät. Jos yksi menestyy, niin kaikki menestyvät. Jäsenet ovat samanarvoisia, jolloin ei ole tarpeen jaotella ihmisiä ylempiin ja alempiin, pohjoisen tai etelän kristittyihin tai niihin, joilla on ja niihin, joilla ei ole.

Epäterveen riippuvuuden riski
Antaminen ja vastaanottaminen voivat kehittyä myös epäterveeksi riippuvuudeksi. Tämä tuhoaa antajan ja vastaanottajan välisen suhteen ja raamatullisen totuuden taloudenhoidosta.
Antajan riippuvuus voi ilmetä esimerkiksi ylpeytenä omista aikaansaannoksista, ylemmyydentunteena, haluna holhota ja kontrolloida, tai jopa hengellisenä lahjontana. Vastaanottajan riippuvuuden oireita puolestaan ovat oman aloitekyvyn näivettyminen, omanarvontunnon mureneminen, houkutus väärinkäytöksiin, luottamus lahjoittajaan enemmän kuin Jumalaan ja antamisen siunauksen menettäminen.

Epäterve riippuvuus korjautuu usein sillä, että paikallinen rahoitus ja taloudenhoito vahvistuvat, jolloin ulkopuolisten rahoittajien tarve vähenee.
Rahoitukseen liittyvien haasteiden voittamiseksi tarvitaan ymmärrystä raamatullisesta antajan ja vastaanottajan suhteesta.

Lähetystyössä kansallisen työn taloudellinen tukeminen on moniteräinen miekka. Kenen tehtävä on kirkkojen rakentaminen, erilaisten rakenteiden ja instituutioiden, kuten raamattukoulujen rahoittaminen ja työntekijöiden palkan maksaminen? Ryöstämmekö antamiseen liittyvän siunauksen liialla auttamisella?

Viime kädessä on kysyttävä vaikea mutta tärkeä kysymys: Kuinka monet lähetyskenttien projekteista jatkuvat vielä senkin jälkeen, kun suomalainen raha ja/tai henkilö poistuu paikalta?

Rauno Mikkonen

Kirjoittaja on Fida Internationalin lähetystoimintojen johtaja.