Suruviesti pysäyttää aina. Kuolema koskettaa. Tieto elämän päättymisestä itsemurhaan tekee kuulijan sanattomaksi.
Itsemurhan tehneen läheisimmät ihmiset joutuvat painajaismaiseen tilanteeseen, josta odottaa heräävänsä. Elämän täyttää suuri suru ja hämmennys, ehkä myös pettymys, syyllisyydentunne ja häpeä. Joskus nousee myös kiukun ja vihan tunteita kuollutta kohtaan. Voi tuntua epäreilulta, että kuolemaan päätynyt teki sen minkä teki ja jätti jälkeensä menetyksen.
Yleensä itsemurha on monien syiden summa, joskin yksittäinen tapahtuma voi laukaista sen. Saattaa myös olla, että itsemurhan tehneen olo on ollut masennuksen tai muun psyykkisen sairauden takia jo pitkään sietämätön. Tällöin itsemurha voi tuntua ainoalta keinolta lievittää tuskaa. Kärsivälle ihmiselle itsemurha voi edustaa helpotusta, muutosta parempaan tai maallisen elämän loppumista.
Kuolema sinänsä ei ole läheskään aina surmaajan tavoite. Harvoin itsemurha perustuu järjelliseen päätöksentekoon vaan voi olla hyvin impulsiivinen. Elämässä koetut pettymykset tai vastoinkäymiset ovat voineet johtaa toivottomalta tuntuvaan syöksykierteeseen. Ihminen saattaa toimia voimakkaiden, hallitsemattomien tunteiden vallassa ja siinä tilassa hän ei ole ollenkaan oma itsensä.
Kun uskova päättää oman elämänsä
Jos itsemurhaan päätynyt on ollut kristitty, uskova ihminen, niin teko voi tuntua vieläkin vaikeammalta ymmärtää. Eikö uskoon kuulu myös toivo? Miten Jeesukseen uskova voi joutua sellaisen toivottomuuden valtaan, ettei hän näe mitään ulospääsyä? Voi olla, että kysymyksemme eivät koskaan saa vastauksia.
Kun itsemurha tapahtuu uskovien yhteisössä, niin koemme karvaana sen, että on tapahtunut jotain, mitä käsikirjoituksen mukaan ei olisi uskonut tapahtuvan. Tällöin voimme ahdistuneina miettiä, olisiko tragedia jotenkin ollut estettävissä. Teimmekö jotakin väärin? Voimme ajatella, että meidän olisi pitänyt huomata tilanne etukäteen. Missä oli Jumala?
Se on ainakin varmaa, että itsemurhan tehnyt on tapahtuman jälkeen Jumalan hyvissä käsissä. Se on suuri onni, että ihmisistä viisaimmatkaan eivät ole häntä tuomaroimassa.
Elämme ihmisten maailmassa. Kukaan meistä ei voi asettua toistemme yläpuolelle. Kuka tahansa meistä voi sairastua, edessämme voi olla vaikeuksia. Voimme vain ajatella, että tähän asti on Herra auttanut. Joudumme olemaan nöyriä. Me siunaamme iäisyysmatkalle lähteneen muistoa ja muistamme ne ajat, jotka elimme yhdessä.
Omaiset tarvitsevat läsnäoloa
Tärkeä tehtävämme seurakunnassa on antaa kaikki apumme ja tukemme sureville omaisille. Läheisen itsemurhasta toipuminen vie aikaa. Jokainen suree omalla tavallaan, omassa aikataulussaan. Jokainen kohtaa menetyksen eri tavalla. Surija ei kaipaa neuvojamme siitä, mikä on oikea tapa surra. Meidän tulee muistaa hienotunteisuus. Ei ole meidän asiamme tuomita erilaisia tunteita. Joku yrittää selvitä järjen avulla, joku itsekseen pohdiskellen.
Aina läheisen kohtaaminen ei ole helppoa. Olemme neuvottomia, ja voi olla vaikea löytää yhtään järkevää, lohduttavaa sanaa. On kuitenkin hyvä olla läsnä ja käytettävissä. Joskus kaivattu apu voi olla kotitöiden tekeminen, jotta jäljelle jääneiden arki voisi sujua mahdollisimman normaalisti.
Silloin kun seurakunnassa joku on päätynyt itsemurhaan, me tarvitsemme erityistä Jumalan viisautta elää sitä surua. Meistä jokainen tarvitsee armoa ja anteeksiantamusta. Ja meidän kaikkien ymmärryksemme on monissa asioissa vajavaista.
Kirsi-Maria Haapasalo-Pesu
Kirjoittaja on psykiatrian ja nuorisopsykiatrian erikoislääkäri.
