Työurien pidentämien on ollut yhteiskunnallisen keskustelun keskeisimpiä teemoja. Suomalaisten tulisi tehdä enemmän ja pitempään työtä, jotta hyvinvointiyhteiskuntamme voidaan ylläpitää verovaroin. Asia koskee myös hengellisen työn tekijöitä.
Luomistyössä Jumala erotti työn ja levon. Hän käski pyhittää lepopäivän. Pastori, kirjailija Gordon MacDonaldin mukaan lepopäivä on Jumalan vastalääke työnarkomanialle. Se pysäyttää ihmiset, jotka ovat erehtyneet kuvittelemaan, että heidän arvonsa määräytyy sen mukaan, mitä he tekevät, eikä sen mukaan mitä he ovat.
Ahkeruus liitettiin kristillisyyteen
Ahkeruuden hyve on alun perin liittynyt kristillisyyteen. Ahkeran työnteon oli määrä pitää ihminen poissa pahanteosta. Työ oli itseisarvo. Se oli sekä elintapa että elinehto. Työ oli arvostuksen ja ihmisenä hyväksytyksi tulemisen ehto – aivan kuten nykyäänkin. Työstä näyttää tulleen joillekin ainoa tapa jäsentää elämää. Näin työssä vietetty aika on tullut työntekijälle entistä tärkeämmäksi.
Tilastokeskuksen tekemät perheiden ajankäyttötutkimukset ovat nostaneet esiin mielenkiintoisia näkökohtia. Jälkiteollinen työaika tuottaa uusia vapauksia, mutta myös uusia riskejä. Ne koskettavat työn ja yksityiselämän suhdetta sekä perhe- ja sosiaaliseen elämään liikenevää aikaa ja energiaa.
Työajan pituus asettaa reunaehdot vapaa-ajalle. Työn ja perhe-elämän sovittaminen on muodostunut ongelmaksi. Tämän ovat saaneet kokea helluntaiherätyksenkin sananjulistajat ja erityisesti heidän perheensä. Vanhempaa julistajapolvea on syytetty jopa perheensä hylkäämisestä.
Vastuullinen, vaativa ja kuormittava työ ilman vapaa-aikoja on aina vaatinut veronsa. Aiemmin ei uskallettu – tai osattu – puhua työuupumuksesta. Nykyisin siitä puhutaan joidenkin mielestä jo liikaakin.
Työajattomuus uuvuttaa
Itsenäinen ja kokonaisvaltainen seurakuntatyö on ihmissuhdetyötä, mikä näkyy myös epämääräisissä työajoissa. Työajattomuudesta on saattanut muodostua illuusio, että työtä ei voi suunnitella ja että siihen on velvoitettu seitsemänä päivänä viikossa, 24 tuntia vuorokaudessa. Työajattomuus on uuvuttanut lukuisat tunnolliset evankeliumin työntekijät. Laskun tästä ovat maksaneet pääasiassa heidän perheensä.
Kiireestä puhuminen on nykyisin jokapäiväistä. Aika ei tunnu riittävän kaiken tarvittavan suorittamiseen. Onkin aiheellista kysyä, voiko alituinen kiireellisyys olla jokin itsestään selvä kulttuurinen normi. Siis, kun ihmisellä on kiire, hän on normaalitilassa. Kiireellistä ihannoidaan ja arvostetaan.
Olisikohan tarpeellista analysoida kiireen syitä seurakuntaelämässä? Kiire on sekä totta että tunnetila. Kiireen tuntu tulee yleensä siitä, että ihminen ei tunne hallitsevansa aikaansa, vaan aika hallitsee häntä. Kiireinen ihminen on oikeastaan aina väärässä paikassa.
Todellista ja tehtyä kiirettä
Kiire voi saada aikaan ahdistavan toivottomuuden aiheuttaman stressitilan. Kiireen kaapu sulkee kantajansa omaan maailmaansa ja samalla vieraannuttaa ihmisiä toisistaan. Seurakuntien vastuullisten tulisi tarkkailla juuri sitä, mikä osa kiireestä on todellista ja mikä tehtyä.
Työelämän kehitys on koskettanut myös hengellisen työn tekijöitä. Työehtosopimuksia on alettu noudattaa. Työterveyshuolto tulee olla jokaisen ulottuvilla. Tässä tosin on vieläkin puutteita. Työssään jaksava sananjulistaja jaksaa myös huolehtia kokonaisvaltaisesti itsestään, perheestään ja seurakunnastaan.
Tapio Sopanen
Kirjoittaja on HELP-Helluntaiseurakuntien Julistajat ry:n puheenjohtaja.
