 | |||
Fossiilit ja sedimentit kertovat kadonneesta maailmasta (1.3.10)
Viime vuosikymmenten tieteelliset havainnot ovat palauttaneet luonnonmullistukset osaksi maapallon varhaishistoriaa. Menneisyyden tapahtumia ei silti edelleenkään kyetä todistamaan aukottomasti.
Tarina Nooan arkista on lastenraamatuiden vakioaiheita. Monelle aikuiselle lukijalle kertomus on kuitenkin yksi Raamatun vaikeimmin sulateltavista. Samalla kun siinä kuvattu ihmisjoukkojen tuhoutuminen ahdistaa, ajatus nykyisen ihmis- ja maaeläinpopulaatioiden esi-isistä seilaamassa 150 metriä pitkällä puualuksella tuntuu vaikealta uskoa. Onko edes teoriassa mahdollista, että alle 10 000 vuodessa ihmissuku olisi ehtinyt saavuttaa nykyisen monimuotoisuuden, eläin- ja kasvikunnasta puhumattakaan?
Biokemisti Pauli Ojalan mukaan on. Aihepiiriä useissa internetartikkeleissaan tarkastellut Ojala uskoo kertomuksen historiallisuuteen. – Lähes kaikilla kansoilla on mytologioissaan tarina merestä, joka pääsee valloilleen ja peittää kaiken. Kansojen yhteisen muistin lisäksi globaali alkukatastrofi selittää parhaalla tavalla muun muassa fossiilien, öljyn, hiilen sekä jääkauden synnyn, Ojala sanoo. Erilainen aikakausi Raamatun vedenpaisumuskertomus leimattiin alueelliseen tulvaan perustuvaksi myytiksi 1800-luvulla samaan aikaan, kun näkemys eliöiden evoluutiosta ja maapallon vuosimiljardisesta historiasta löi itsensä läpi luonnontieteissä. Nykyisenkaltaisten, pääasiassa hitaasti tapahtuvien kulumis- ja kasautumisprosessien uskottiin riittävän selittämään maan pinnanmuodot. Sittemmin maaperään ja eliöstöön liittyvä tietämys on kasvanut valtavasti, ja nykyään monet valtavirran tutkijatkin ovat vakuuttuneita siitä, että maankuori kertoo myös massiivisista tuhon ja luonnonmullistusten kausista. Useat havainnot viittaavat kuitenkin vielä pidemmälle. Yksi 1800-luvun jälkeen mullistunut tieteenala on menneisyyden elämää tutkiva paleontologia. Sadan vuoden aikana eri puolilta maailmaa on löydetty miljardeja fossiileja. Nykyään tiedetään, että fossiileja muodostuu vain erikoistapauksissa, sillä niiden muodostuminen edellyttää nopeaa hautautumista sekä hapen ja bakteerien suhteen täysin poikkeuksellisia oloja. Kivettyneet kasvit ja eläimet ovat selitettävissä vain siten, että muta ja maavyöryt ovat haudanneet eliön nopeasti. Joissakin tapauksissa tuhon yhtäkkisyys näkyy myös fossiloituneista eliöistä, kuten niistä kalafossiileista, joissa kala on juuri nielemässä pienempää kalaa. Toisissa löydöissä on maa- ja merieläimiä sekaisin. – Globaali katastrofismi on käytännössä ainoa mekanismi selittämään fossiiliesiintymät. Mitään tämän laajuista ilmiötä emme tänään havaitse, Ojala sanoo. Dinosaurusten pehmytkudoksia Biokemistin kannalta erityisen kiinnostavia ovat ne viime vuosina löydetyt dinosaurusten fossiilit, joissa on pehmytkudosta jäljellä. Myös monista muista fossiileista on kyetty eristämään DNA:ta, ja patentoitiinpa viime vuonna ”40 miljoonaa” vuotta vanhasta meripihkasta eloon virvotettu leivinhiivakin panimotuotantoon. Havainnot antavat kylmää kyytiä tutkijoiden perinteisille aika-arvioille; tai ainakin niiden pitäisi. – Emme tunne mekanismia, joka selittäisi DNA:n säilymisen muutamia nukleotidiaakkosia pidempinä pätkinä kauempaa kuin 50 000 vuotta. Silti näistä löydöistä ei tiedepiireissä synny edes keskustelua. Käsittämätöntä, etteivät edes nämä havainnot saa tiedeyhteisöä epäilemään geologisten ajanjaksojen uskottavuutta. Vedenpaisumuksen kannalta mielenkiintoisia löytöjä on tehty myös ihmisten perimää tutkittaessa. Geenien rappeutumisvauhdin perusteella on esitetty, että ihmiskunnan yhteiset esiäiti ja -isä olisivat eläneet jopa vain joitakin tuhansia vuosia sitten. Myös se tiedetään, että ihmiskunta on käynyt läpi pullonkaulavaiheen, jolloin kaikki ihmiset yhtä pientä populaatiota lukuun ottamatta ovat kuolleet. Kivet huutavat Fossiilien ohella tuhotulvamallin geologisena perintönä on pidetty sedimenttikivilajeja, jotka peittävät kolme neljäsosaa nykyisestä maa-alasta. Geologiankirjoissa näiden, jopa kilometrien paksuisten kerrosmuodostelmien selitetään muodostuneen miljardin vuoden kuluessa. Monet seikat viittaavat kuitenkin kerrosten paljon nopeampaan kasautumiseen. Nuoriksi osoitettavien eläinfossiilien lisäksi tästä kertovat muun muassa paksuja kerrostumia läpäisevät kivettyneet puut. – Jos kerrosten muodostuminen kestää satoja miljoonia vuosia, niin miksi puut eivät ole sinä aikana kuluneet? Ojala kysyy. Kerrostumat eivät myös useinkaan ole maankamarassa aina siististi ja oikeassa järjestyksessä, vaan juuri sellaisessa sekamelskassa kuin voimakkaiden vulkaanisten räjähdysten ja hydraulisten virtojen jäljiltä voisi kuvitellakin. Sedimenttien muodostumisen kannalta valaisevia havaintoja voitiin tehdä Yhdysvaltojen luoteisrannikolla sijaitsevan St. Helens -tulivuoren vuonna 1980 tapahtuneen purkauksen yhteydessä. Kaksi vuotta purkauksen jälkeen tapahtuneessa jatkomullistuksessa suuri mutavyöry sai päivässä aikaan kymmeniä kilometrejä pitkiä ja jopa 50 metriä syviä kanjoneita purkauksessa muodostuneisiin maakerroksiin, mikä tukee ajatusta myös suurten kanjonien syntymisestä vedenpaisumuksen yhteydessä. Enemmän kuin alueellinen tuhotulva Edellä mainittuja geologisia havaintoja on kommentoitu sanomalla, että ne sopivat yhteen myös laajojen alueellisten tulvakatastrofien kanssa. Onko olemassa havaintoja, jotka kiistatta todistaisivat samanaikaisesta globaalista tuhosta? Ojalan tiedossa ei ole suoria todisteita, mutta välillisiä kyllä. Esimerkiksi fossiilisten polttoaineiden runsaus sekä viitteet muinaisesta, selvästi nykyistä korkeammasta ilmanpaineesta puhuvat vahvaa kieltään globaalisti erilaisesta ilmastosta, jonka päättymisen raamatullinen tulvakatastrofi selittäisi. – Fossiilisten polttoaineiden perusteella on jo pitkään tiedetty, että Antarktikselta Alaskaan on aikoinaan vallinnut sademetsiäkin sankempi kasvillisuus. Löydettyjen, siipiväliltään jopa 15 metristen lentoliskojen lentokyky puolestaan edellyttää selvästi nykyistä korkeampaa ilmanpainetta. Kummankin asian selittäminen on edelleen ongelma tutkijoille, mutta sopii yhteen lämpimän ja myrskyttömän alkuilmaston ja vesikehän kanssa. Samalla selityksen saisi tutkijoita askarruttanut jääkausien synty. – Kun ”vesi taivaanvahvuuden päällä” tuli alas, myös ilmasto kylmeni. Samaan aikaan haihtumisen on täytynyt olla suurta alkumantereen rikkoutumisen ja vulkaanisen toiminnan lämmittämistä meristä. Tämä on lisännyt sademääriä ja luonut edellytykset jääkaudelle, jonka synty edellyttää paitsi kylmää ilmastoa, niin myös erittäin runsaita lumisateita. Häkellyttävä spektaakkeli Aihetodisteista huolimatta vedenpaisumuskertomukseen jää avoimia kysymyksiä. Nykytietämyksen valossa ongelmakohtina on pidetty muun muassa erityisruokavaliota vaativien eläinten ruokintaa arkkimatkan aikana, arkkiin kerääntyvää kosteutta, herkkäsiemenisten kasvien selviytymistä ja vesivaipan luomaa kuumuutta, koska vesihöyry on pahin kasvihuonekaasu. Geologisesti yksi vaikea kysymys on alkumantereen hajoamisen ajoittaminen. Sedimenttien perusteella Atlantin pohjalaattojen tulisi olla vedenpaisumuksessa tai sen jälkeen syntyneitä, minkä selittäminen on radiometrisen tietämyksen valossa haastavaa. Ojala ei kuitenkaan pelkää uida vastavirtaan. – Tiede on sitä, mitä tiedemiehet tekevät. Enemmistö ei ole hyvä mittari sille, mikä on totta. Jo tähänastiset tulokset ovat hälyttäviä pitkien aikakausien tiedemonopolille. – Tiedeyhteisön mukaan nykyisyys on avain menneisyyden ymmärtämiseen. Mutta kuka aavistaa Jumalan tuomioiden rajuuden? Koska biotieteiden valaisema solun arkkitehtuuri DNA-koodeineen on niin kiehtova, uskon, että luomakunnan historiakin on saman Tuomarin toimesta ollut häkellyttävä spektaakkeli. Heikki Salmela Pauli Ojalan vedenpaisumusaiheisia artikkeleita on luettavissa osoitteessa: www.helsinki.fi/~pjojala/vedenpaisumus.htm
Kansojen tulvamyyteissä silmiinpistäviä yhtäläisyyksiä – Erityistä huomiota näissä tarinoissa saavat samat yksityiskohdat, kuten sateenkaari, matkustajien lukumäärä, laiva ja eläimet, tulvamyyttejä tutkinut Pauli Ojala kertoo. – Vedenpaisumusta edeltäneessä maailmassa vallitsi tyypillisesti sota ja epäoikeudenmukaisuus. Maan tuhosi vesi ja suuri tuuli tai tulivuoret. Myllerryksen päällä roikkuivat raskaat pilvet ja tulvan jälkeen ihmiset suunnistivat sateenkaaren mukaan. Tyypillinen ero kertomusten kesken on jonkin paikallisen vuoren esittäminen arkin laskeutumispaikaksi ja kansojen synnyinseuduksi. Tulvamyyttien todistusvoimaa on kyseenalaistettu väittämällä, että niiden selitykseksi riittää se, että kaikkialla on koettu alueellisia tuhotulvia kautta historian. Ojala kyseenalaistaa tämän tulkinnan. – Koko maailman peittävä tulvamytologia samoine yksityiskohtineen ulottuu Amerikan intiaaneihinkin, joilla ei ollut laivanrakennusperinnettä. (HS)
| |||
 | |||
