Perjantai 17. marraskuuta.
Nimipäivää viettää Eino, Einari, Einar, Enar
Julkaistu 16.6.2016 07:33

Kansankirkossa kasvanut miettii usein uskovien kastetta pitkään

Eila Heikkilä luonnehtii olleensa lähes 20 vuotta aivan kuin puolittain uskossa. %u2013 Toinen osa puuttui juuri sen takia, etten ollut käynyt kasteella, hän sanoo. Vieressä allas, jonne vanha elämä jäi.Keväisenä sunnuntaina 24. huhtikuuta 2016 Eila Heikkilää jännitti. Kolme vuotta kestänyt jaakobinpaini upotuskasteelle menosta oli päättymässä. Kohta hän nousisi portaat altaaseen – ja vanha elämä olisi mennyttä.

Suurena päivänä sekä penkissä juuri ennen kastetta mielessä pyörivät kuitenkin lähinnä erilaiset käytännön asiat.

– Mietin esimerkiksi, miten laitan hiukset ja kuinka saan itseni kuntoon kasteen jälkeen, jotta pääsen kuulemaan saarnan. Minulla on myös huimausta aiheuttava sairaus, joten mietin, miten käy sitten, kun tulen ylös vedestä: löydänkö tasapainon vai onko se mennyt hukkaan.

Kastetilanteeseen liittyi myös yleistä kihelmöintiä. Heikkilän hengellinen koti, Station-seurakunta Tuusulan Jokelassa, on vasta noin vuoden vanha yhteisö. Nyt siellä pidettiin historian ensimmäinen kastetilaisuus isossa muovisessa puutarha-altaassa. Kaikki sujui kuitenkin hyvin sekä altaan että ihmisten osalta. Eila Heikkilälle pitkän prosessin päätös oli merkittävä kokemus.

– Kun lopulta olin veden alla, näin veden läpi seinällä olevan ristin. Ajattelin, että se oli tässä nyt! Tämä tuli aivan oikeaan aikaan, ja olin tähän niin valmis.

Varautuneisuuden varjossa

Eila Heikkilä kasvoi Pohjois-Pohjanmaalla luterilaisessa kodissa, jossa kunnioitettiin pyhäpäivää ja kristillisiä perusperiaatteita, kuten kymmentä käskyä, mutta malli omakohtaisesta hengellisestä elämästä jäi uupumaan. Pienen kosketuksen vapaakristillisiin liikkeisiin Heikkilä sai alle kymmenvuotiaana, kun hänen mummonsa vei hänet kotikylällä pidettyihin helluntailaisten telttakokouksiin.

– Muistan, kun istuin siellä mummon vieressä kuuntelemassa ja ihmettelin ruohokenttää. Tietynlaisen siemenen olen varmasti saanut sieltä.

Vuosia myöhemmin Eila Heikkilän aviomies tuli uskoon ja liittyi vapaaseurakuntaan. Sitä ennen hän oli kysynyt vaimonsa mielipidettä tällaisesta ratkaisusta.

– Sanoin, että sehän on ihan ok, jos sinusta ei tule mitään hihhulia.

Eilakin teki uskonratkaisun vuonna 1996. Kuitenkin luterilainen tausta ja siihen liittyvät hengelliset tottumukset vaikuttivat hänessä vahvasti. Vuosikausiin hän ei ymmärtänyt Pyhän Hengen roolia, ja tilanteissa, joissa oli häntä itseään ”uskovaisempia”, Eila pyrki vetäytymään taustalle, jotta kukaan ei huomaisi hänen epävarmuuttaan. Yhteiskristillisessä kotisolussakin hän mieluiten keitteli kahvia ja tarkkaili tilannetta.

Vuonna 2006 perhe muutti Oulusta Etelä-Suomeen. Ikävä pohjoiseen ja muu sopeutuminen toivat elämään omat rasitteensa, mutta niistä huolimatta Eilalle tuli täytenä yllätyksenä kolme vuotta sitten se, kun puoliso ilmoitti lähtevänsä kotoa.

Kipu kasvatti uutta

Avioero oli kuin kylmä rätti päin kasvoja. Kuitenkin sen jälkeen Eila alkoi kokea Jumalan huolenpitoa henkilökohtaisemmin kuin ennen. Esimerkiksi perheen talo myytiin sitä kautta, että postilaatikkoon ilmaantui lappu ostajaehdokkaalta. Uusi asuntokin saatiin valita kahdesta vaihtoehdosta, vaikka paikkakunnalta piti vapautua sopivia huoneistoja vain harvoin.

Jossakin vaiheessa Eila luki Merlin Carothersin Kiitoskirjat ja kysymysten rinnalle avautui ilon ikkuna. Juuri ennen avioeroa kotiin oli saatu näkymään TV7. Sen ohjelmat syvensivät uskonelämää. Samaan aikaan Raamatusta tuli kaiken aikaa elävämpi ja Jeesuksesta rakkaampi.

– Vuodesta 1996 saarnoista kuulemani tutut asiat ovat avautuneet uudella tavalla. Pyhä Henki koskettaa minua niin, että minua naurattaa ja sellainen virta käy lävitseni. Olen kokenut, että Herra antaa minulle voimaa tuntea häntä ja rakastua enemmän Jeesukseen.

Eila Heikkilä on halunnut omalta osaltaan raivata kaikki hänen ja Jeesuksen välillä olevat esteet pois. Päätös mennä kasteelle liittyi mitä suurimmassa määrin juuri tähän.

Syviä pohdintoja

Uudessa testamentissa upotuskasteesta puhutaan melko paljon ja tekstit tuntuvat aika yksiselitteisiltä. Silti luterilaisesta taustasta tulleelle kastepäätös ei yleensä ole mikään läpihuutojuttu.

– Sitä miettii, että teenkö minä väärin, kun minut on jo kerran kastettu. Onko väärin Jumalaa kohtaan, että menen taas kasteelle? Sitä kävin läpi, Heikkilä kertoo. Hän sanoo oppineensa, että luterilaisessa kirkossa lapsen ajatellaan kantavan vanhempiensa syntejä, puhdistuvan lapsikasteessa ja vahvistavan kasteen konfirmaatiossa rippikouluikäisenä.

– Kuitenkin jos mietin omaa rippikouluani, en ollut silloin herätyksessä, ja mielessäni olivat aivan muut asiat.

Huoli lapsikasteen turhentamisesta ja pelko ihmisten reaktioista sai Eila Heikkilänkin miettimään ratkaisua pitkään. Hän oli ollut usein Oulun vapaaseurakunnan kastetilaisuuksissa ja tiesi, että kasteelle menijöitä yleensä haastatellaan julkisesti.

– Sekin minua jännitti kamalasti, että voi kauhea, mitähän minulta kysytään ja mitähän minun pitää osata sanoa.

Alkuvuodesta Stationilla vietettiin rennosti yhdessä aikaa ja puhuttiin myös kasteesta. Toisten kokemusten kuuleminen rohkaisi Eilaa. Myöhemmin, kun hän tutki vanhimmiston jäsenen kanssa kasteeseen liittyviä raamatunkohtia, palaset löysivät paikoilleen. Vaikka rohkaisu tuli ihmisiltä, Heikkilä kokee, että oikeastaan Jeesus oli se, joka puhui hänelle.

– Hänen kanssaan kävin sitä läpi. On tärkeää, että ihminen itse on prosessoinut asian. Toiset voivat lähinnä antaa tukea ja vastata kysymyksiin.

Vallanvaihdos

Vapaakristillisissä seurakunnissa uskoon tulleiden kastaminen voi viipyä joskus turhankin kauan, vaikkapa silloin, kun helluntailaisen perheen uskova lapsi tai nuori ei ole sattunut saamaan aiheesta selkeää opetusta tai häntä ei ole rohkaistu kasteelle oikeaan aikaan. Kuitenkin ilman sitä uskonelämästä jää vääjäämättä puuttumaan jotakin.

Eila Heikkilän mukaan kasteessa tapahtuvaa muutosta kuvataan hyvin Roomalaiskirjeen luvussa 6.

– Siellä sanotaan, että meidät kaikki Jeesukseen Kristukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa ja haudattu yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää. ”Tiedämmehän, että vanha minämme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa, emmekä enää olisi synnin orjia. Se joka on kuollut, on näet päässyt vapaaksi synnin vallasta”, Heikkilä lukee.

– Vuodesta 1996 saakka olen ollut ikään kuin puolittain uskossa. Toinen osa puuttui juuri sen takia, etten ollut käynyt kasteella.

Vanhan Eilan hautaaminen olikin yllättävän konkreettinen asia. Kun Heikkilä nousi vedestä, hänessä ei ollut häivääkään entisestä pelon sävyttämästä pyhyyden varjelusta, vaan ilo tuntui varpaissa asti.

– Siinä ajattelin, että tämähän oli tosi helppoa, kun olin pelännyt veden alle joutumistakin. En ollut ajatellut yhtään hyppiväni tai halaavani kastajaa, mutta se ilo vaan oli niin suuri. Tuntui, että nyt kaikki esteet on otettu pois ja olen niin lähellä Jeesusta.

Uusille urille

Eila Heikkilä on palvellut Stationilla keittiössä jo nuorisokahvilavaiheessa ennen kuin siitä tuli eri-ikäisiä käsittävä seurakunta. Hän on nähnyt, miten ei-uskovien perheiden nuoria on tullut uskoon, käynyt kasteella ja alkanut kasvaa uskossaan. Viime aikoina Heikkiläkin on alkanut pyytää Jumalaa näyttämään hänelle oman palvelutyön – ja saanut idean neulekahvilasta.

– Moni ei rohkene tulla seurakunnan sisälle asti mutta on kotonaan vailla tekemistä. Neulekahvilaan olisi matala kynnys ja voisimme olla täällä läsnä ihmisiä varten, Eila Heikkilä visioi.

Ehkäpä siis jo ensi syksynä Stationilla puikot heiluvat, kuumat kupit höyryävät ja jokelalaiset käsityön ystävät seurustelevat seurakunnassa toimivien hengenheimolaistensa kanssa.


Ruut Ahonen

Jaa
Ulkopuolisen äänenä
Seurakunnan kadonnut ydin voidaan löytää rukouksessa
Olemisen taito
Näennäinen sopu vai aito yhteys?
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!