Sunnuntai 19. marraskuuta.
Nimipäivää viettää Elisabet, Liisa, Eliisa, Elisa, Elise, Liisi, Elisabet, Lisa, Lisen, Lisbet, Elise
Julkaistu 31.3.2016 00:00

Jumalan piikatyttö

Annilla on yllään Enontekiön puku. Saamelaiskulttuuri näkyy myös hän naivistisissa tauluissaan, joita on ollut esillä näyttelyissä. Kuva: Säde LoponenKun Birit Anni Paadar syntyi, hän painoi vaivaiset puolitoista kiloa. Inarissa Paadarjärven rannalla ei tunnettu 1930-luvun lopulla keskoskaappeja, joten tyttö laitettiin komsioon eli saamelaisten kehtoon, jota vanhemmat lämmittivät jäniksennahalla ja kuumavesipulloilla. Niin vauva jäi henkiin, eikä keskosuudesta jäänyt haittoja.

– Vaikka olen nykyäänkin näin lyhyt, kasvoin kahta siskoani pidemmäksi, Anni nauraa.

Isä kuljetti työkseen postia ja äiti hoiti kotia. Elämä oli tasaista, kunnes tuli sota. Isä joutui rintamalle ja muu perhe evakkoon.

– Meidät lapettiin kuorma-auton lavalle, ja saksalaiset ajoivat Rovaniemelle. Nousimme junaan, jossa istuimme pimeässä nyyttien päällä, koska ulos ei saanut näkyä valoa. Kemissä saksalainen mies kantoi minut isoon laivaan. Pelkäsin, kun meri näkyi pimeässä kaiteen  takaa.

Määränpää oli Ylivieska. Saamelaislapset olivat siellä kuin vieraalla maalla, koska he osasivat vain saamea ja toisiin lapsiin tutustuminen oli vaikeaa. Annilla on kuitenkin mukavia muistoja Ylivieskasta, koska perhe sai olla yhdessä ja tuli taloudellisesti hyvin toimeen. Annin äidillä riitti töitä teurastajana, sillä paikalliset naiset eivät mielellään  tarttuneet tähän tehtävään.

Kun sota oli lopuillaan, äidille tuli ilmoitus, että isä pääsisi seuraavana päivänä siviiliin. Tuli aamu, eikä mitään tapahtunut. Lopulta saapui viesti: isä oli kaatunut sodassa kello neljältä, vain tuntia ennen kuin olisi päässyt lähtemään kotiin.

Siitä alkoi Paadarin perheen vaikea aika.

Koulu kuin keskitysleiri

Äiti ei pystynyt elättämään neljää lastaan yksin joten hän antoi heitä kasvateiksi. Anni oli seitsenvuotiaasta 12-vuotiaaksi lastenhoitajana ja sen jälkeen piikana useissa eri taloissa ja tuli vain lomilla kotiin.

– Rukoilin heinäladossa, että ala sinä Taivaan Isä minun isäkseni, kun otit minulta isän pois. Siinä hetkessä minulle tuli toivo, vaikka elämä oli vaikeaa ja joissain paikoissa kohtelu  sellaista, että koiratkin saivat ruokaa talossa mutta minä söin ladon takana rieskan, joka piti viedä koiralle.

Anni uskoo Jumalan varjelleen hänet pahimmilta koettelemuksilta. Kodit olivat rauhallisia, sillä niissä ei riidelty tai juopoteltu. Saamelaiskulttuurissa mies ei saa tulla humalassa kotiin, vaan hänen pitää selvitä muualla, ja tätä periaatetta Annin sijaiskodeissakin noudatettiin.

Koulunkäynnin Anni aloitti Inarissa Riutulassa, jonne kaikki saamelaisoppilaat siihen aikaan sijoitettiin.

– Minä ajattelen sitä Riutulaa keskitysleirinä. En ole uskaltanut kertoa näistä kokemuksista monelle, mutta nyt jo uskallan, kun olen näin vanha.

Opetus oli suomen kielellä, vaikka saamelaislapset eivät ymmärtäneet sitä. Opettaja puolestaan ei ymmärtänyt saamea ja purki turhautumistaan oppilaisiinsa.

– Meitä oli neljä tai viisi tyttöä, joita hän erityisesti piinasi vuorotellen. Serkkuni hän laittoi kerran pulpetille istumaan ja käski muiden lasten osoittaa sormella ja sanoa: katsokaa, kun kananpoika istuu orrella. Serkku itki haikeasti.

Myös fyysinen väkivalta oli koulussa arkea. Annikin sai niin kovasti risua, että joululomalla äiti alkoi saunassa kysellä, miksi tytöllä on selkä ja sääret täynnä arpia. Anni pillahti itkuun ja väitti, ettei tiedä. Hän pelkäsi opettajan kostoa, jos asia tulisi julki.

– Siskoni, joka on aina ollut vähän rempseämpi kuin minä, sanoi, että kyllä mie tiiän, miksi: opettaja pieksää Annia, kun se ei osaa laskea. Äiti sanoi, että nyt tuo hauskuus kyllä loppuu.

Anni ja sisko siirrettiin Inarin kouluun, jossa oli saamelainen opettaja. Saamelaislasten pakkosuomalaistaminen jatkui kuitenkin vielä pitkään, sillä vasta 1970-luvun lopulla he  saivat oikeuden kouluopetukseen omalla äidinkielellään.

”Lahkolaisten” joukkoon

Inarissa Anni osallistui luterilaisen seurakunnan toimintaan ja lauloi kirkkokuorossa alttoa. Kun paikkakunnalla vieraili kemijärveläinen seurakuntasisar, joka etsi saamelaista opiskelijaa Suomen Raamattuopistolle Kauniaisiin, hän pani merkille lapinpukuisen Annin. Sotaorpona tyttö sai koulutuksen ilmaiseksi.

Kauniaisissa Anni sai opetusta herätysliikejohtaja Urho Muromalta, joka paljasti opiskelijoille sisäisiä kamppailujaan luterilaisia ja vapaakristittyjä erottavien kysymysten tiimoilta.

– Kerrankin hän aloitti saarnan sanomalla, että puhuu nyt kasteesta kuin helluntailainen. Saarnan loppuun hän totesi: ’Ja nyt minä ryömin kuin rotta takaisin kirkon portaille.’ Kysyin toisilta, mitä ihmettä tuo rotan ryömiminen tarkoittaa, Anni nauraa.

Pääkaupunkiseudulla Anni kohtasi myös ennakkoluuloja saamelaisia kohtaan. Kerran Helsingissä kolme poikaa ryhtyi seuraamaan lapinpukuun pukeutunutta tyttöä. Pojat kysyivät, voiko Anni olla oikea lappalainen, kun hänellä ei ole vääriä sääriä, pottunokkaa eikä isoja korvia.

– Kauhistuin, mistä he tuollaisia olivat saaneet päähänsä. Ystäväni selittivät, että aapisessa saamelaisia kuvattiin niin.

Pojat halusivat kuulla, miltä saamen kieli kuulostaa, ja kyselivät lisää. Yksi heistä ihmetteli, miten Lapissa laitetaan ruokaa, kun siellä on niin pimeää.

– Sanoin, että revontulilla me keitämme ruuat ja kahvit. Se meni kuin väärä raha!

Opiskelun jälkeen Anni palasi Inariin. Hänen elämänsä muuttui 16-vuotiaana, kun helluntailaiset saapuivat kylälle telttoineen.

Anni ystävineen kuuli teltalta mukaansatempaavaa laulua ja päätti mennä katsomaan, mistä on kyse. Heitä vastaan tuli vanhoja naisia, jotka sanoivat, ettei kannata mennä lahkolaisten joukkoon tai joutuu helvettiin.

– Kun teini-ikäistä kieltää tekemästä jotakin, niin mitä silloin tapahtuu? Tietenkin menimme, ja tulimme uskoon kaikki kolme. Siitä alkoi elävä uskon matka, josta Muroma oli Kauniaisissa opettanut.

Vaikka Anni koki tuolloin henkilökohtaisen herätyksensä, hän ei suinkaan ollut perheensä ensimmäinen kristitty. Suvussa oli uskottu Jumalaan siitä lähtien, kun hänen isoäitinsä tuli uskoon lestadiolaisherätyksessä. Saamelaisten luonnonuskonto onkin hänen mukaansa jäänyt historiaan jo monta sukupolvea sitten.

– Äidinäiti oli suvustamme viimeinen, joka kävi lapsena oman äitinsä kanssa seitakivellä uhraamassa. Hän oli silloin kysynyt, miksi kannamme ruokaa kivelle, kun ei sillä ole suuta. Näistä ajoista on kuitenkin jo niin kauan, ettei niillä enää ole vaikutusta ihmisten ajatteluun.

Tekeekö Jumala heinät?

Kun Anni tutustui Juho Ylitaloon, nuoripari meni pian kihloihin ja naimisiin ja asettui Kittilään. Heille syntyi kuusi lasta, eikä suuren perheen elättäminen ollut aina helppoa.

Kerran heillä oli 500 markkaa velkaa kauppaan, ja kyläläiset vinoilivat, eikö Jumala maksaisi heidän laskujaan. Saattaapa maksaakin, Juho totesi.

Pian posti toi Maaseudun Tulevaisuuden, jonka välistä löytyi kirje. Seurakunnassa aiemmin vieraillut pariskunta kirjoitti, että Jumala oli kehottanut heitä lähettämään perheelle 500 markkaa ruokamenoihin.

– Kyllä Juho hyppäsi ja kiljaisi! Emme olleet kellekään kertoneet köyhyydestämme, koska häpesimme sitä, että olimme jo kuukauden eläneet kauravellillä ja suolasärjillä.

Heinäntekoaikaan kyläläiset saivat uuden kiusanaiheen, kun he alkoivat kysellä, eikö Jumala tekisi Juholle heinätkin. Saattaapa tehdä, mies totesi jälleen. Tilanne oli kuitenkin tiukka, sillä kukaan ei suostunut auttamaan eikä antamaan traktoria lainaksi.

Heinät saatiin lopulta kaadettua toisesta kylästä lainatulla traktorilla. Seuraavana päivänä kylään tuli joukko vapaakirkollisia nuoria, jotka auttoivat perhettä viemään ne latoon.

Oli kova helle, ja muiden heinät olivat jo haasioilla kuivumassa. Yhtäkkiä taivaanrantaan ilmaantui mustia pilviä.

– Kyläläiset hätääntyivät, ja heille tuli kiire haasioille. Kun me saimme viimeiset heinät latoon, alkoi sataa. Koko kylän heinät mätänivät, ja he joutuivat anomaan valtiolta apua. Sen jälkeen he sanoivat, että kyllä tosiaan Jumala teki Jussille heinät.

Tapauksen jälkeen kylässä alkoi herätys, ja joka talosta tuli väkeä uskoon.

– Menisi koko yö, jos kertoisin kaikista ihmeistä, joita siellä tapahtui, Anni hymyilee.

Evankelistaksi oman heimon pariin

Perhe muutti suomalaisten muuttoaallon myötä Ruotsiin Boråsiin, jossa Anni työskenteli siivoojana ja kävi paikallisessa helluntaiseurakunnassa. Kerran kun Anni istui töistä väsyneenä penkissä, hän havahtui yhtäkkiä siihen, että joku puhui kielillä – saameksi.

Kuule, minun piikatyttöni, tule ulos kallion kolosta, sillä sinun pitää mennä heimosi tykö ja viedä ilosanomaa, sillä silloin kun menet sinne, siellä on paljon surusanomaa.

Anni tajusi heti, että viesti oli hänelle, olihan hän piikatyttö. Profetia odotti kuitenkin toteutumistaan 2000-luvun alkuun, jolloin lapset olivat kasvaneet isoiksi, Anni oli jäänyt leskeksi ja avioitunut Ilkka Peterin kanssa. Yhdessä he alkoivat kiertää saamelaisalueella talosta taloon kertomassa Jeesuksesta. Anni teki lauluja, joita pariskunta esitti sekä saameksi että suomeksi, ja Ilkka säesti kitaralla.

Äidinkielinen musiikki osoittautui avaimeksi ihmisten sydämeen. Kun Anni astui tuvan ovesta sisään ja kysyi, saako laulaa hengellisiä lauluja, moni yllättyi iloisesti: ihanko tosiaan saamen kielellä?

Annilla ja Ilkalla ei alkuun ollut taloudellista kannatusta, mutta vähitellen muutamat seurakunnat alkoivat tukea heitä. He kulkivat asuntoautolla, joka myös toimi keskustelunaloittajana. Varsinkin miehiä auto kiinnosti, joten heitä kerääntyi ympärille kyselemään teknisistä yksityiskohdista ja potkiskelemaan renkaita. Siitä sitten usein siirryttiin jonkun pirttiin juttelemaan, ja Anni pääsi samalla puhumaan Jumalasta.

– En lähtenyt liikkeelle mistään lakiteksteistä ja helvetistä, vaan ilosanomasta ja siitä, mitä varten Jeesus tuli maailmaan.

Moni ihminen tuli keskustelujen seurauksena uskoon. Anni opasti heitä liittymään Ivalon helluntaiseurakuntaan, mutta harvalla oli autoa tai varaa matkustaa kotikylää pidemmälle, eivätkä kaikki edes halunneet mennä suomalaisten keskuuteen.

– Tajusin myöhemmin, että Jumala lähetti meidät tuolloin, jotta mahdollisimman moni niistä iäkkäistä saamelaisista ehtisi antaa elämänsä Jeesukselle.

Nykyään Anni ja Ilkka asuvat Sodankylässä. Anni muistelee aktiivisinta työvaihettaan evankelistana ihanana aikana, ja kaikkiaan hän kokee jääneensä elämässä vahvasti plussan puolelle.

– Kun ajattelen lapsuuttani, en tunne katkeruutta. Ei ollut äidin syy, että hän joutui luopumaan meistä, ymmärrän häntä hyvin. Uskon myös, että opettaja kohteli meitä huonosti, koska hän stressaantui kielitaidottomuudestaan.

– Olen kokenut hyvinkin vaikeita asioita, mutta Jumala on aina välillä antanut keidashetkiä. Uskonelämä ei ole mikään kurja ja köyhä asia, vaan se on sisäistä rikkautta.


Säde Loponen




Kulttuurirajojen ylityksiä


Anni ja Ilkka kiertelivät Inarissa, Enontekiössä ja Utsjoella evankelistoina enimmäkseen kaksin. Kerran he kuitenkin saivat avukseen suomalaisen aktioryhmän, joka aloitti reissunsa Angelista. Ryhmällä oli alkuun haasteita sekä paikallisen luonnon että ihmisten kohtaamisessa.

– Siellä ne raukat kauhistelivat paarmoja ja sääskiä, yksikin hutki niitä Raamatulla. Kun he menivät taloihin, he tulivat pian takaisin ja sanoivat, etteivät ihmiset oikein ala jutella heidän kanssaan. Sanoin, että kyllä he siitä lämpenevät, kun ensin tutustuvat, Anni kertoo.

Annilla oli kielitaidon lisäksi se etu, että hänellä oli hyvät kontaktit saamelaisalueen asukkaisiin, koska hän oli aikoinaan piikonut melkein joka talossa.

Aktiolaiset pääsivät kunnolla vauhtiin taajamissa, joissa he pitivät tilaisuuksia kauppojen edustoilla ja kylätaloissa. Yhteistyö toimi saumattomasti: Anni kävi ensin kysymässä  saameksi luvat, minkä jälkeen aktiolaiset laittoivat äänentoistolaitteet valmiiksi. Kansainvälinen joukko piti puheita suomeksi, saameksi, ruotsiksi, norjaksi ja englanniksi.

Noilta ajoilta Annin mieleen muistuu monia koskettavia kohtaamisia.

– Karigasniemellä eräs nainen pyysi minua rukoilemaan tyttärensä puolesta, joka oli huonossa kunnossa. Sanoin, että Jumala voi vielä tehdä ihmeen, ja säikähdin itsekin, tuliko nyt luvattua liikaa. Kaarasjoella sain vastauksen, kun sama nainen tuli itkien kertomaan, että leikkauksessa poistetusta kasvaimesta ei ollutkaan löytynyt syöpää.

Anni iloitsee siitä, että saamelainen kulttuuri on viime aikoina kokenut nuorten keskuudessa arvonnousun ja saamelaiset saavat kuulla evankeliumia omalla äidinkielellään.

Jaa
Ulkopuolisen äänenä
Seurakunnan kadonnut ydin voidaan löytää rukouksessa
Olemisen taito
Näennäinen sopu vai aito yhteys?
       www.facebook.com/ristinvoitto/ 

  Ristin Voitto, Aikamedia Oy © 2016






Yhteystiedot      Sivuston luvaton kopiointi kielletty!